Kun ’vahva’ yhteisöllisyys (uskonto, ideologiat, luonnonkiertoon perustuva) modernin ajan edetessä vähitellen hävisi, ihmiset altistuivat omalle psyykelleen, kirjoittaa sosiologi Eva Illouz. Tästä syystä keskiluokan elämä psykologisoitui ja syntyi ’moderni kokemus’: oma kokemus nimetään, tulkitaan ja sille annetaan merkitys psykologian käsittein. Samalla se yksityistyi: kukin nimeää, tulkitsee ja antaa kokemuksilleen merkityksen yksin, silloinkin kun se tapahtuu terapeutin tai muun vastaavan ammattilaisen kanssa, jolloin sitä sanotaan ’oivallukseksi’.
Tämä elämän psykologisoituminen mystifioi yhteisyyden ja yhteisöllisyyden, koska sen mukaan kaikki löytyy nyt omasta itsestä. Arjessa tämä mystifikaatio ilmenee omien ongelmien syiden psykologisena pohdintana, terapiassa keskittymisenä psyykkisiin ilmiöihin ja rakenteisiin ja psykologisissa teorioissa valintoina, jolloin kokeminen rajataan pelkästään psyykkiseksi.
Panostaa sitten ’henkilökohtaisen kasvun’ kirjoihin ja kursseihin tai menee terapiaan, loppujen lopuksi kyse on aina itsestä. Se ’apina’, mikä meidän niskaamme laitettiin, on tämä: lupaus (”voit saada kaiken”) ja vaatimus (”mutta se on sinusta itsestäsi kiinni”).
Kun vakautta tuottava yhteisöllisyys ohenee ihmisen ulkopuolella, vakauden pitää rakentua jotenkin uuden yksilön sisään. ’Minä’ on se uudisrakenne, joka nyt pitää yksilöä vakaana, kun ympäristö ei enää sitä tee. Ylipäätään sanat ’itsetunto’, ’minäkuva’, ’itseluottamus’ ja muut vastaavat ovat keskiluokassa syntynyttä uudiskieltä toiminnoille, joissa haetaan korviketta vakaalle sosiaaliselle asemalle.
Tunnettu lastenpsykiatri sanoo, että yksi erittäin tehokas keino saada lapselle hyvä itsetunto on, että vanhemmalla itsellään on hyvä itsetunto. Kasvattajana voi siis onnistua niin, että omista lapsista tulee tässä maailmassa pärjääviä, mutta se on itsestä kiinni. Entä miten sitten parantaa omaa itsetuntoa? ”Tee mitä tahansa mikä parantaa hyvinvointiasi, tunteidesi hallintaa ja itsesi hyväksymistä.” Toisaalta ”itsetuntotyötä kannattaa tehdä aina” eli se voi olla pitkä projekti. Tässä on tuttu keskiluokan mantra, se apina mikä niskaan on laitettu: ”voit saada kaiken, mutta se on kaikki sinusta itsestäsi kiinni.”
Itsetunto-mystifiointi ei rajoitu pelkästään yksilöihin. Suomen maakuvan parantamista pohtineen valtuuskunnan vetäjä, kovan luokan yritysjohtaja sanoi, että hyvän maakuvan rakentaminen ”on itse asiassa itsetuntoprojekti”. Hänen mielestään Suomen tulevaisuuden menestyminen riippuu siitä, onko meillä hyvä itsetunto vai ei.
Mutta itsetunto ei ole kappaletavaraa, jota voi ostaa kaupasta, eikä edes muokattava mielen sisäinen kokonaisuus, vaan suhteen laatu, asema ryhmässä ja ryhmän toimimisen tapa.
Pulma on siinä, että psykologisointi työntää meitä koko ajan määrittämään ihmisille ominaisuuksia, esimerkiksi itsetuntoa. Kun määrittää toiselle ihmiselle huonon itsetunnon, tuomitsee hänet kaikella sillä arvovallalla, mitä määrittäjällä sattuu olemaan, terapeutilla ja opettajalla enemmän, kolleegalla vähemmän jne. ’Hyvä itsetunto’ on yhtä julma tuomio. Tunnen ihmisiä, joiden hyvä itsetunto tuottaa hirveää jälkeä.
Ominaisuuksien määrittäminen johtaa umpikujaan, josta ei ole ulospääsyä. Kun määrittelen toiselle ihmiselle huonon itsetunnon, minun ei tarvitse katsoa itseäni, ongelma on siellä toisessa (ja minä olen turvassa!). Kaikki mitä määrittelyn jälkeen teen, ylläpitää sellaista suhdetta, jossa toisella on huono itsetunto, koska siltä pohjaltahan minä silloin toimin.
Mitä sitten voi tehdä? Voi ryhtyä suhteeseen ja jäädä siihen. Silloin joutuu jättämään määrittelyt ja psykologiat taakseen ja kohtaamaan elämää. Pysähdy. Käänny kohti. Kysy ”mitä kuuluu”. Jää paikalle. Kuuntele. Älä auta, se on pahinta. Älä neuvo, se on toiseksi pahinta. Älä kehu, se on kolmanneksi pahinta.
Uudessa kirjassani ’Moderni kokemus’ pohdin sitä, mitä meille kaikille tapahtui sen jälkeen, kun ’vahva’ yhteisöllisyys meidät jätti. Kirjan voi tilata osoitteesta veli-matti.toivonen@vmt.inet.fi