Oman itsen syvällinenkään muutos ei vaadi terapiaa. Jos vaatisi, kukaan ei muuttuisi kuin terapiassa eikä muutos olisi ollut mahdollista ennen nykyisten psykoterapioiden syntyä, mutta kumpikaan näistä ole totta. Miten ihmiset sitten ovat muuttuneet jo tuhansien vuosien ajan?
Yksi syvällisen muutoksen keskeinen muoto on ollut spirituaalinen/henkinen muutos. Spirituaalinen muutos tarkoittaa siirtymistä minänäkökulmasta laajempaan näkökulmaan. Antiikin filosofeille se oli ainoa järkevä tietämisen tapa. Michel Foucault’n mukaan ’filosofinen’ tarkoitti monille antiikin filosofeille lähes samaa kuin ’spirituaalinen’. Uskonnollisen merkityksensä spirituaalinen on saanut vasta varhaiskeskiajan kristinuskossa ja mystisen merkityksensä keskiajan salatieteissä. Alunperin kyse oli minänäkökulman ylittävästä kokonaisemmasta näkökulmasta maailmaan, jota antiikin filosofit suosittelivat vallasta, rikkaudesta ja muista omista haluistaan humaltuneille ihmisille. Foucault sanoi sen näin: antiikin spirituaalisissa harjoitteissa ”… päämäärä ei ole valmistaa yksilöä toiseen totuuteen, vaan suoda hänelle mahdollisuus saavuttaa tämän maailman todellisuus.”
Spirituaalinen muutos tarkoittaa sitä, että minänäkökulma, tämä minä, joka on kaiken keskipiste ja samalla melkein kaikesta irrallinen, tämä arkiminä, joka haluaa, hankkii ja toivoo ja joka pelkää menettävänsä mitä on saanut, korvautuu kokonaisvaltaisemmalla näkökulmalla, sellaisella, joka näkee itsensä jonkin suuremman osana. Kun näkee itseä isomman kokonaisuuden ja itsensä siellä, elämä rauhoittuu, saa syvemmän merkityksen (sisällön/suunnan) ja järkevöityy. Näin ainakin monet antiikin filosofit lupasivat.
Vasta spirituaalinen tietäminen on järkevää
Tavallisen arjen tilanteissa voidaan mennä eteenpäin tunneohjauksessa tai sitten heränneet tunteet leikataan pois, että saadaan rationaalinen, tunteista vapaa näkökulma. Ensimmäisessä tapauksessa on kyse omasta ’tunne’totuudesta, jälkimmäisessä ollaan irti totuudesta. Miten voitaisiin päästä sellaiseen niitä molempia järkevämpään ajatteluun, joka syntyy kokonaisuuden näkemisestä ja sen tuntemisesta? Tämä kolmas vaihtoehto ei voi olla mikään kompromissi, sen pitää olla toisella tasolla järkevä, sellainen, mikä samalla sisältää sekä omat tunteet että omasta (nykyisestä rajallisesta) minänäkökulmasta vapaan näkemyksen maailmasta.
Kun filosofisin tai muin vastaavin menetelmin siirrytään spirituaaliseen tietämiseen, subjektiiviset tunteet väistyvät, mutta tunteet eivät silti katoa eikä tunteminen lopu, vaan jäljelle jäävät kokonaisuuden ymmärtämiseen liittyvät tunteet. Omasta itsestä ei tarvitse luopua, mutta se sijoittuu maailmaan realistisemmin. Nimetään se tässä ’maailmassa läsnäoloksi’. Henkilökohtaiset omasta taustasta tulevat tunteet ja tulkinnat (’illuusiot’) ovat kadonneet, mutta ’maailmassa läsnäolon’ tunteet, rauhoittuminen, selkeys/järkevyys ja hyväksyntä, joskus huikaisevinakin, ovat saapuneet. Vasta tämä spirituaalinen tietäminen on järkevää.
Maailmassa läsnäolo on samaan aikaan kokemuksellinen, tiedollinen ja elämälle merkitystä ja suuntaa antava. Pelkästään tiedollisena se voi jäädä analysoinniksi, joka ei kenenkään elämää muuta; pelkästään kokemuksellisena se voi jäädä huikaisevien kokemusten metsästämiseksi vähän kuin huumeiden käyttäjillä, mutta ei anna muuta merkitystä tai suuntaa elämälle; pelkästään elämälle suuntaa antavana, ilman tietoa ja kokemuksellisuutta, se voi kääntyä velvollisuudeksi ja suorittamiseksi. Siksi tarvitaan nämä kaikki samaan aikaan.
On ihmisen tuska, masennus, yksinäisyys tai merkitysvaje nykyisin millainen tahansa, valtakulttuuri tutkii sitä vain molekyylibiologiana tai psyykkisenä ongelmana, ei spirituaalisena kysymyksenä.
Meillä on länsimaissa kuitenkin pitkä itsestä huolenpidon perinne, jota on kutsuttu spirituaaliseksi tietämiseksi, filosofiseksi suhtautumiseksi, elämäntaidoksi tai muilla nimillä. Tällaisesta syvällisestä muutoksesta on paljon tietoa pitkältä ajalta. Se tehdään ”itse, mutta ei yksin” (Foucault). Mistä tietää, että on matkalla oikeaan suuntaan? Matka ohjaa kulkijaa yllätyksin, ja lopuksi päämäärä muuttaa hänet: hän muutti itseään päästäkseen päämääräänsä ja sinne päästyään päämäärä muutti hänet. ”Mikään ei muuttunut, mutta kaikki on toisin” kuten tällaisista muutoksista joskus sanotaan.