Michel Foucault tajusi uransa loppuvaiheessa, että minän ’alusta’ on aika (aikakäsitys / aikakokemus). Kunkin kulttuurin aikakäsitys edellyttää sellaisen muistin, joka pitää sen yllä. Aikakäsitys ja sen toteuttava muisti ovat saman asian vastinkappaleet, jos eivät suorastaan sama asia. Tämä aika-muisti on sitten se kohtu-kehto, johon minä syntyy.
Niinpä minä onkin pitkälti yhtä kuin muisti. Tai käsitykset ja uskomukset siitä millainen on itse, millaisia ovat muut ihmiset ja miten maailma toimii ovat tiivistetty muisti. Tunteet ovat puolestaan tuon muistin kehollinen puoli.
Kun minän alusta on aika, meidän arkiminämme alusta on perinteisesti ollut lineaarinen aika. Siinä menneisyys, nykyinen ja tuleva ovat erillään, usein jopa irrallaan toisistaan. Tavoittein luodaan tulevaisuutta, on lukujärjestykset, viikkoaikataulut ja tulevaisuudensuunnitelmat. Tapaamisiin on ehdittävä ajoissa, tehtävillä on aikarajat ja terapiaistunto kestää 45 minuuttia ja on joka viikko samaan aikaan, koska sekä potilaan että terapeutin viikko on tarkasti etukäteen aikataulutettu. Tämä aikakäsitys edellyttää muistin, joka toteuttaa modernin elämän ja työn vaatiman aikakäsityksen.
Tässä aikakäsityksessä syntyy tämä nykyinen arkiminä, uskomuksin ja havaitsemistavoin jäykäksi ja kapeaksi näkökulmaksi lujittunut rakenne, kaiken keskipiste ja melkein kaikesta irrrallinen, se mikä toivoo, haluaa ja hankkii, ja joka pelkää, ettei saa sitä mitä haluaa tai että menettää sen mitä sillä on.
Perinteisessä psykoterapiassa oireita hoidetaan ’tunnemuistelemalla’ (esim. transferenssi), mutta ei varsinaisesti muistia (aikarakennetta) toisenlaiseksi muokkaamalla. Vaikka tällainen toiminta on tietyin rajauksin toimivaa, se jää vielä minän (ja muistin) sisällölliseksi muokkaamiseksi eikä yllä muistin rakenteen ja sitä kautta minän muodon muuttamiseen. Freud taisi itsekin vanhemmalla iällä sanoa, että ”voimme parantaa vasta pieniä neurooseja”.
Kun sitten työskentelyn kohteena on aikarakenne, ei enää ’korjata’ nykyistä minää, koska muuttaminen ei kohdistu minäään, vaan koko minä muuttuu toisenlaiseksi.
Henkilö sanoo ettei saa aloitettua artikkelin kirjoittamista. Hän sanoo, että siihen ”ei ole riittävästi aikaa tänä iltana”. Selviää että tulossa oleva asia on muutaman viikon päässä ja että henkilön tulevaisuus oli irti nykyisyydestä. Tämä teki motivaatiosta velvollisuutta ja siihen tuli ristiriitaa: nykyhetkestä löytyi aina tärkeämpää tai kiinnostavampaa tekemistä. Sitten henkilö suurentaa nykyhetkeä (”nyt on aikaa”) ja tuo tulevaisuuden pienentyneenä ja tihentyneenä nyt-hetken rajalle: ”tavoitteet on lähellä ja saavutettavissa, motivaatio lisääntyy”. Siirron jälkeen syntyy yhteys tämänhetken ja tulevan välille ja toisenlainen motivaatio.
Tällaisissa ajan-rakenne -interventioissa ei minä vielä tietenkään muutu kokonaan toisenlaiseksi, mutta aikarakenteen muutos muokkasi minää, josta seurasi muutos motivaatiossa.
Minää ei voi muuttaa toisenlaiseksi minää muuttamalla, vaan minän ehtoja muuttamalla, siis koetun ajan rakennetta muuttamalla. Minän muuttaminen toisenlaiseksi minää muuttamalla (tai psyyken muuttaminen toisenlaiseksi psykologisesti, tai teknologian muuttamista toisenlaiseksi teknologian keinoin, jota sitäkin ehdotetaan) olisi kuin paroni von Münchhausen, joka nosti itse itsensä tukasta suosta ylös. Minää voi muuttaa vain minän ehtoja, minän ’alustaa’ muuttamalla. Aikakäsitys on se alusta, johon minä syntyy ja jolla se toimii, siksi sitä muuttamalla muuttuu myös minä.
Gilles Deleuze lainaa ’Foucault’ -kirjassaan (1986, s. 115) Kantia ”Selon Kant, le temps était la forme sur laquelle l’esprit s’affectait lui même …” ja jatkaa Foucault’a lukien näin: ”… le temps comme sujet, ou plutôt comme subjectivation, s’appelle mémoire,” eli ’aika subjektina, tai pikemminkin subjektivaationa, on muisti’.
Spirituaalisessa muutoksessa minä muuttuu ajan rakenteen muutoksen kautta. Ajasta (menneisyys, nykyisyys, tuleva) etäännytään ja irrotaan tai ajat yhdistetään, jolloin tuleva ja mennyt ovat yhtäaikaa kuten jotkut shamaanit tekevät, ajan jänne lyhennetään äärettömän lyhyeksi kuten Marcus Aurelius neuvoo tai aika pysäytetään suurentamalla nykyhetki kattamaan kaikki muu aika.
Mallitin lääkäriä, joka kertoi olevansa erityisen hyvä ensiaputilanteissa. Hän sanoi, että hän ”tyhjentää itsensä ja pysäyttää ajan”. Sen jälkeen hän pystyy keskittymään täydellisesti siihen, leikkaukseen tai muuhun, mitä on tekemässä: ”Aika pysähtyy ja kaikki hiljenee”. Tällaisessa kokemuksessa kaikki on tässä ja nyt. Kun aika pysähtyy, mitään kiirettä ei enää ole, vaan toiminta voi sujua juuri tarpeen vaatimalla tavalla ja vauhdilla.
Hän sai tämän muutoksen aikaan laajentamalla nyt-hetkeä niin, että se käsitti kaiken ajan. Kun aika pysäytetään nyt-hetkeä laajentamalla, sisäinen puhe lakkaa, usein muukin maailma hiljenee, ihminen siirtyy havaitsemisessa laajaan fokukseen (esim. ääreisnäköön) ja moniaistilliseen havaitsemiseen. Samalla kehollinen tila muuttuu voimakkaasti. Monet kuvataiteilijat ja taitavat terapeutit toimivat tähän tapaan omassa työssään (kts. Toivonen: ”Se rakkaus millä katsoo nukkuvaa lasta”, 2019, ss. 92 – 94).
Tällainen muutos voi olla rajattu johonkin yksittäiseen tilanteeseen tai taitoon, kuten edellä esimerkeissä, tai sitten ihmisen koko olemiseen liittyvä. Jälkimmäisessä tapauksessa aikarakenteen muutos on spirituaalinen muutos, siirtymä minänäkökulmasta maailmassa läsnäoloon, siirtymä, jossa minä muuttuu toisenlaiseksi, ja kuten näistä joskus sanotaan, siirtymä, jossa ”mikään ei ole muuttunut, mutta kaikki on toisin”.