Joskus on sanottu, että ihminen on ihmisenä päämääränsä kokoinen: mitä suurempi päämäärä, sitä suurempi ihminen. Kun lapsi eläytyen matkii idealisoimaansa aikuista, hän ei tietenkään saa kaikkia aikuisen kykyjä ja taitoja, mutta eläytymällä hän poimii aikuisuudesta jotain. Hänen päämääränsä on tulla ’isoksi’. Kun filosofi pohtii mielessään ihannemallia viisaasta, esimerkiksi Sokratesta, hänestäkään ei tule sellaista, mutta hänkin poimii sieltä jotain. Hänen päämääränsä on tulla viisaaksi. Kun antiikin aikana filosofi, tai nyt joku spirituaalisia harjoitteita tekevä, eläytyy maailmaksi/universumiksi/kaikkeudeksi, hänkään ei ymmärrä siitä kaikkea, mutta hänkin poimii sieltä jotakin. Hänen päämääränsä on katsoa maailmaa ja itseään kaikkeuden silmin. Kukaan ei kuitenkaan pääse perille, ei lapsikaan idealisoimakseen aikuismalliksi, vaikka aikuiseksi kasvaakin, mutta jokainen tällainen mielen liike rakentaa pohtijaansa/kuvittelijaansa kohti omaa suurta päämäärää. (Mikä on sinun päämääräsi?)
Jotain voi tietää vain muuttumalla samanlaiseksi kuin tietonsa kohde. Siksi enemmän voi tietää vain muuttumalla itse, pelkkä tieto ei riitä. Kaikki edellä mainitut pohdinta-eläytymiset perustuvat yhteyden löytymiseen, joka on mahdollista vain siksi, että lapsi, aikuinen, filosofi, viisaan ideaalimalli ja universumi ovat samaa logiikkaa, samaa kokonaisuutta, yhtä.
Kaikkeuden silmin maailmaa katsova näkee maailman ensimmäisen kerran, koska katsoo sitä ensimmäisen kerran maailman kokonaisuuden näkökulmasta, eikä enää oman arjen kapeasta tai tieteen matemaattisesti ja teknologisesti pilkkomasta näkökulmasta. Tätä ensimmäistä kertaa kutsutaan ’valaistumiseksi’. Niinpä valaistumisen yksinkertaisin määritelmä on tämä: se on maailman näkeminen ensimmäisen kerran maailman kokonaisuuden näkökulmasta.